maanantai 9. huhtikuuta 2012

Päätös

Tarkoitukseni oli päättää tämä raskausblogi synnytystarinaan. Sen kirjaamiseen onkin sitten mennyt vaatimattomat 5 kuukautta. Tämä aika on kulunut kuin varkain ihanaa tytärtäni tuijotellessa, mutta tässä se nyt viimein tulee. Saksassa tai ainakaan omassa sairaalassani ei anneta Suomen tavoin synnytyskertomusta potilaalle mukaan, joten teksti pohjautuu pelkästään omiin ja mieheni tekemiin muistiinpanoihin.

Hiljaa hyvää tulee. 

Säännölliset 5-8 minuutin välein tulleet supistukset alkoivat maanantaina 31.10. klo 19 aikaan lenkittäessäni koiraa. Supistukset jatkuivat säännöllisinä läpi yön. Yöllä ei paljoa nukuttu, vaikka kipu olikin varsin helposti siedettävää. Helpotusta siihen hain kylvystä ja lämpimistä kaurapusseista.

1.11. klo 6 aikaan lähdimme tarkistamaan tilannetta sairaalaan. Tiesin että vielä olisi liian aikaista, mutta koska supistukset olivat jatkuneet jo jonkin aikaa ja tulivat välillä jopa kolmen minuutin välein halusin varmistua, että vauvalla olisi kaikki kunnossa. Pystyin tässä vaiheessa mm. vielä poseeraamaan kameralle supistusten välissä, jotta mahastani saataisiin otettua kunnon kuva. Se homma jäi hieman viime tinkaan. Sairaalaan päästyämme tapahtui juuri se mitä odottaa saattoi: supistukset loppuivat. Pienimuotoinen shokki koettiin kuitenkin vasta, kun lääkäri totesi minun olevan koko yön supistelujen jälkeen kokonaisen 1 sentin auki! Olisimme voineet jäädä jo sairaalaan, mutta halusin palata takaisin kotiin, kun vauvan sydänäänetkin olivat kunnossa.

Kotiin tultuamme kävimme kävelyllä ja otimme pienen päiväunet varastoon. Supistuksia ei kuulunut vieläkään. Aloin pelätä jo väärää hälyytystä. Noin kello 14 maissa ne jatkuivat kuitenkin samaan tahtiin kuin ennen sairaalaan lähtöä.

Illalla klo 21 aikaan, kun supistukset tulivat tasaisesti 3 minuutin välein, tilasimme sairaskuljetuksen sairaalaan. Valitsemallamme sairaalalla on 5 euron sairaskuljetus tavallisia synnytyksiä ja muita vastaavia tilanteita varten. Auto ei ole ambulanssi ts. siellä on vain perusensiapukoulutuksen saaneet henkilöt eikä ambulanssin laitteistoa. Autottomat säästivät kuitenkin jonkin verran, kun ei tarvinnut ottaa taksia :). Kyyti otettiin tällä kertaa juuri oikeaan aikaa, sillä hetken päästä matkaaminen olisi ollut jo varsin tuskaisaa.

Sairaalaan päästyämme tehtiin uusi tilannekatsaus: 26 tunnin säännöllisten supistelujen jälkeen huimat 2 cm auki! Me emme päässet heti omaan huoneeseen, vaikka tilaa olisikin ollut vaan jouduimme hengailemaan yleisessä "supistushuoneessa" ja laittamaan tavarat eteisessä olleisiin kaappeihin. Tämä ei mielestäni ollut kovin mukavaa. Lähdimmekin sairaalan puistoon kävelylle, jossa vedet sitten menivät. Supistukset muuttuivat ensimmäistä kertaa niin koviksi, että sattui ihan oikeasti. Ne myös tulivat tauotta. Tässä vaiheessa aloin jo uskoa, että ehkä se vauva sittenkin tulee sieltä piakkoin. 

Minulle valmisteltiin kylpy sisälle päästyäni. Kyllä, se nimenomaan valmisteltiin. Vedessä oli niin paljon öljyjä ja aromeja, että minunkaltaistani hajuherkkää ihmistä ahdisti. Lisäksi öljyt tekivät ammeesta todella liukkaan. Siirryin aika pian suihkuun ja sieltä synnytyssaliin (synnytyssaleissa ei ollut omia suihkuja ja vessoja, kuten käsittääkseni Suomessa usein on). Siellä ollessani kokeilin kaikkia mahdollisia asentoja pallon päällä ja liinasta roikkuen. Supistukset tulivat edelleen tauotta enkä ollut pystynyt käymään makuuasentoon, sitten aamupäivällä otettujen päiväunien. 

Puolen yön jälkeen aloin todenteolla uupua. Mielen meinasi useasti vallata epätoivo siitä, että eikö tämä lapsi tule ikinä. Päällimmäisenä mielessä oli kuumuus ja huono olo. Hanavesi ei ollut tarpeeksi kylmää ja jääpalat liian lämpimiä. Oksensin ja minua huimasi. Kun kätilö lopulta suostui avaamaan ikkunat, niin sekään ei enää auttanut. Saksaksi kommunikoiminen vei viimeisetkin voimani. Koko synnytys tapahtui siis saksaksi. Pyysin ensimmäistä kertaa kivunlievitystä, että saisin lepää edes hetken. Sain jonkin sortin piikin takapuoleeni, mutta siitä ei ollut apua.

Kolmen jälkeen (02.11.) pyysin kätilöä tekemään sisätutkimuksen. Olin kolme senttiä auki. Oli aika ottaa epiduurali. Voimani olivat aivan loppu, enkä jaksaisi luonnonmukaista synnytystä, kun jalatkaan eivät enää kantaneet. Sain epiduraalin aika nopeasti. Sitä ennen annettu tippa paransi jo huomattavasti oloani ja yht'äkkiä synnytyssalissakaan ei ollut enää niin kuuma. Epiduraalin laitto meni nappiin eikä sattunut ollenkaan, vaikka minua supistelikin koko ajan. Lepäsimme 3-4 tuntia. Herättyäni kätilöni vaihtui. Hän tarkisti tilanteen ja totesi, että kohta ponnistetaan. Vihdoin! Minulle oli laitettu epiduraalipumppu ja olisin voinut lisätä lääkkeen määrää niin tahtoessani. En kuitenkaan halunut/kokenut tarvetta tehdä sitä, sillä koko epiduraalissa pelkäsin eniten sitä, että ponnistusvaihe hankaloituisi. Pian tunsinkin jo tarvetta ponnistaa.

Olisin halunut ponnistaa kontiltani, mutta kätilön mukaan vauva oli niin hyvässä tarjonnassa maatessani kyljelläni, että asentoa ei kannattaisi vaihtaa. En ollut jatkuvien supistusten takia kyennyt tyhjentämään kunnolla rakkoani sitten sairaalaan tultuamme. Kätilö ei halunut katetroida sitä ellei se olisi aivan pakollista ja kyljellään ollessa rakko ei myöskään ollut tiellä. Joten ei kun ponnistamaan. Koko 20 minuuttisen ponnistusvaiheen ajan tunsin tarvetta ponnistaa, mutten juurikaan kipua. Muistan vaan koko ajan odottaneeni innolla uutta supistusta, että pääsisin ponnistamaan. Hoin myös, että kuinka tämä voi olla näin helppoa. Ponnistaminen oli ehdottomasti synnytyksen helpoin vaihe! Epiduraali meni siis aivan nappiin. Pään synnyttyä käännyin selälleni ja tyttäremme syntyi klo 8.55 seuraavalla ponnistuksella vain 38 tuntia säännöllisten supistusten alkamisesta. 

Napanuora oli lyhyt, joten se piti katkaista heti, jotta tyttö pääsisi rinnalleni asti. Pian perästä seurasi ehjä istukka. Neiti makaili ja ruokaili rinnallani parin tunnin ajan. Sinä aikana myös vanhemmille tarjoiltiin aamupalaa. Saksassa lääkäri osallistuu aina ponnistusvaiheeseen. Näin ei kuitenkaan käynyt kohdallani, sillä viereisessä synnytyssalissa ponnistettiin samaan aikaan ja siellä oli jonkinlainen tilanne päällä. Käsittämättömän huonoa tuuria, sillä meitä ei ollut siellä kuin kaksi synnyttämässä. :) Kätilöni oli kuitenkin loistava ja pärjäsi oikein hyvin. Lääkäri saapui siis vasta tikkaamaan minua. Potran tyttömme koosta huolimatta selvisin parilla pienellä nirhaumalla ja neljällä tikillä. Vauvan punnitsemisen jälkeen nousin tuettuna jaloilleni ja pääsin epiduraalista huolimatta vessaan asti. Rakko ei kuitenkaan tyhjentynyt, joten katetrointi oli edessä.

Olisin halunut kotiutua sairaalasta jo seuraavana päivänä. Se kun on täälläpäin varsin yleistä.  Lopputarkastuksessa kuitenkin havaittiin, ettei virtsarakkoni tyhjentynyt vieläkään kunnolla. Olimme lopulta laitoksella neljä yötä ennen kuin pääsimme vihdoin kotiin. Maitokin nousi vasta kotona. Heti kotiin tultuamme kätilöni, joka osallistui myös raskauden seurantaan muttei synnytykseen, vieraili luonamme. Hän kävi aluksi meillä joka päivä, sitten joka toinen ja lopulta pari kertaa viikossa. Parin kuukauden jälkeen kotikäynnit tulivat päätökseen ja nyt käymme vain lastenlääkärillä tarkastuksissa parin kuukauden välein.

Synnytyksestä jäi kaikenkaikkiaan hyvä maku suuhun ja olin heti valmis tekemään sen uudestaankin. Ensi kerralla tosin mieluusti hieman nopeammalla tempolla, jos saa toivoa.

Aloitin blogin kirjoittamisen purkaakseni ajatuksia lapsen tekemisestä ja turhautumistani siihen, kun lasta ei heti kuulunutkaan. Tarkoituksena oli kirjoittaa koko ajan ensisijaisesti itselle. Jos joku tänne aiemmin löytänyt eksyy vielä lukemaan tätä viimeistä tekstiä, kiitän mielenkiinnosta. Oli ihanaa löytää myös vertaistukea! Tästä (tai itseasiassa jos syntymästä lähtien) bloggaamme salasanalla suojatussa blogissa, joka on suunnattu vain Suomen sukulaisille ja ystäville.

Kun aloitin tuskailin vauvakuumeessa. Nyt vieressäni "juttelee" täydellinen neitokainen, joka osaa mm. kääntyä, on jo maistellut soseita ja kikattelee tämän tästä. Täydellinen ihme! Muiden tytärten tavoin hänkin on varastanut äitinsä sydämen. En osanut kuvitellakaan kuinka paljon omaa lastaan voikaan rakastaa. 

Kiitos rakas pörröpäinen tyttäreni, että saavuit tänne meidän iloksemme. Mieleni ei ole enää kaihoisa, nyt se nauraa.

1 kommentti:

Tiitu kirjoitti...

Meidän jätkä syntyi 5.11 vaatimattomien 56 tunnin tuskan ja hien jälkeen. Huh... muuten tää englannin synnytys meni aika pitkälle samalla kaavalla kuin sun kuvailema tuossa.

Olisi kyllä tosi mielenkiintoista edelleen seurata sun blogia. Mulla on myös salasanan takana nykyinen blogi. Vanha oli se enkeleitaonkoheita.blogspot.com ja uuteen pääset jos mailaat enkelipolya@gmail.com :) Jokatapauksessa hyvää jatkoa ja onnittelut!