Päätös

Tarkoitukseni oli päättää tämä raskausblogi synnytystarinaan. Sen kirjaamiseen onkin sitten mennyt vaatimattomat 5 kuukautta. Tämä aika on kulunut kuin varkain ihanaa tytärtäni tuijotellessa, mutta tässä se nyt viimein tulee. Saksassa tai ainakaan omassa sairaalassani ei anneta Suomen tavoin synnytyskertomusta potilaalle mukaan, joten teksti pohjautuu pelkästään omiin ja mieheni tekemiin muistiinpanoihin.

Hiljaa hyvää tulee. 

Säännölliset 5-8 minuutin välein tulleet supistukset alkoivat maanantaina 31.10. klo 19 aikaan lenkittäessäni koiraa. Supistukset jatkuivat säännöllisinä läpi yön. Yöllä ei paljoa nukuttu, vaikka kipu olikin varsin helposti siedettävää. Helpotusta siihen hain kylvystä ja lämpimistä kaurapusseista.

1.11. klo 6 aikaan lähdimme tarkistamaan tilannetta sairaalaan. Tiesin että vielä olisi liian aikaista, mutta koska supistukset olivat jatkuneet jo jonkin aikaa ja tulivat välillä jopa kolmen minuutin välein halusin varmistua, että vauvalla olisi kaikki kunnossa. Pystyin tässä vaiheessa mm. vielä poseeraamaan kameralle supistusten välissä, jotta mahastani saataisiin otettua kunnon kuva. Se homma jäi hieman viime tinkaan. Sairaalaan päästyämme tapahtui juuri se mitä odottaa saattoi: supistukset loppuivat. Pienimuotoinen shokki koettiin kuitenkin vasta, kun lääkäri totesi minun olevan koko yön supistelujen jälkeen kokonaisen 1 sentin auki! Olisimme voineet jäädä jo sairaalaan, mutta halusin palata takaisin kotiin, kun vauvan sydänäänetkin olivat kunnossa.

Kotiin tultuamme kävimme kävelyllä ja otimme pienen päiväunet varastoon. Supistuksia ei kuulunut vieläkään. Aloin pelätä jo väärää hälyytystä. Noin kello 14 maissa ne jatkuivat kuitenkin samaan tahtiin kuin ennen sairaalaan lähtöä.

Illalla klo 21 aikaan, kun supistukset tulivat tasaisesti 3 minuutin välein, tilasimme sairaskuljetuksen sairaalaan. Valitsemallamme sairaalalla on 5 euron sairaskuljetus tavallisia synnytyksiä ja muita vastaavia tilanteita varten. Auto ei ole ambulanssi ts. siellä on vain perusensiapukoulutuksen saaneet henkilöt eikä ambulanssin laitteistoa. Autottomat säästivät kuitenkin jonkin verran, kun ei tarvinnut ottaa taksia :). Kyyti otettiin tällä kertaa juuri oikeaan aikaa, sillä hetken päästä matkaaminen olisi ollut jo varsin tuskaisaa.

Sairaalaan päästyämme tehtiin uusi tilannekatsaus: 26 tunnin säännöllisten supistelujen jälkeen huimat 2 cm auki! Me emme päässet heti omaan huoneeseen, vaikka tilaa olisikin ollut vaan jouduimme hengailemaan yleisessä "supistushuoneessa" ja laittamaan tavarat eteisessä olleisiin kaappeihin. Tämä ei mielestäni ollut kovin mukavaa. Lähdimmekin sairaalan puistoon kävelylle, jossa vedet sitten menivät. Supistukset muuttuivat ensimmäistä kertaa niin koviksi, että sattui ihan oikeasti. Ne myös tulivat tauotta. Tässä vaiheessa aloin jo uskoa, että ehkä se vauva sittenkin tulee sieltä piakkoin. 

Minulle valmisteltiin kylpy sisälle päästyäni. Kyllä, se nimenomaan valmisteltiin. Vedessä oli niin paljon öljyjä ja aromeja, että minunkaltaistani hajuherkkää ihmistä ahdisti. Lisäksi öljyt tekivät ammeesta todella liukkaan. Siirryin aika pian suihkuun ja sieltä synnytyssaliin (synnytyssaleissa ei ollut omia suihkuja ja vessoja, kuten käsittääkseni Suomessa usein on). Siellä ollessani kokeilin kaikkia mahdollisia asentoja pallon päällä ja liinasta roikkuen. Supistukset tulivat edelleen tauotta enkä ollut pystynyt käymään makuuasentoon, sitten aamupäivällä otettujen päiväunien. 

Puolen yön jälkeen aloin todenteolla uupua. Mielen meinasi useasti vallata epätoivo siitä, että eikö tämä lapsi tule ikinä. Päällimmäisenä mielessä oli kuumuus ja huono olo. Hanavesi ei ollut tarpeeksi kylmää ja jääpalat liian lämpimiä. Oksensin ja minua huimasi. Kun kätilö lopulta suostui avaamaan ikkunat, niin sekään ei enää auttanut. Saksaksi kommunikoiminen vei viimeisetkin voimani. Koko synnytys tapahtui siis saksaksi. Pyysin ensimmäistä kertaa kivunlievitystä, että saisin lepää edes hetken. Sain jonkin sortin piikin takapuoleeni, mutta siitä ei ollut apua.

Kolmen jälkeen (02.11.) pyysin kätilöä tekemään sisätutkimuksen. Olin kolme senttiä auki. Oli aika ottaa epiduurali. Voimani olivat aivan loppu, enkä jaksaisi luonnonmukaista synnytystä, kun jalatkaan eivät enää kantaneet. Sain epiduraalin aika nopeasti. Sitä ennen annettu tippa paransi jo huomattavasti oloani ja yht'äkkiä synnytyssalissakaan ei ollut enää niin kuuma. Epiduraalin laitto meni nappiin eikä sattunut ollenkaan, vaikka minua supistelikin koko ajan. Lepäsimme 3-4 tuntia. Herättyäni kätilöni vaihtui. Hän tarkisti tilanteen ja totesi, että kohta ponnistetaan. Vihdoin! Minulle oli laitettu epiduraalipumppu ja olisin voinut lisätä lääkkeen määrää niin tahtoessani. En kuitenkaan halunut/kokenut tarvetta tehdä sitä, sillä koko epiduraalissa pelkäsin eniten sitä, että ponnistusvaihe hankaloituisi. Pian tunsinkin jo tarvetta ponnistaa.

Olisin halunut ponnistaa kontiltani, mutta kätilön mukaan vauva oli niin hyvässä tarjonnassa maatessani kyljelläni, että asentoa ei kannattaisi vaihtaa. En ollut jatkuvien supistusten takia kyennyt tyhjentämään kunnolla rakkoani sitten sairaalaan tultuamme. Kätilö ei halunut katetroida sitä ellei se olisi aivan pakollista ja kyljellään ollessa rakko ei myöskään ollut tiellä. Joten ei kun ponnistamaan. Koko 20 minuuttisen ponnistusvaiheen ajan tunsin tarvetta ponnistaa, mutten juurikaan kipua. Muistan vaan koko ajan odottaneeni innolla uutta supistusta, että pääsisin ponnistamaan. Hoin myös, että kuinka tämä voi olla näin helppoa. Ponnistaminen oli ehdottomasti synnytyksen helpoin vaihe! Epiduraali meni siis aivan nappiin. Pään synnyttyä käännyin selälleni ja tyttäremme syntyi klo 8.55 seuraavalla ponnistuksella vain 38 tuntia säännöllisten supistusten alkamisesta. 

Napanuora oli lyhyt, joten se piti katkaista heti, jotta tyttö pääsisi rinnalleni asti. Pian perästä seurasi ehjä istukka. Neiti makaili ja ruokaili rinnallani parin tunnin ajan. Sinä aikana myös vanhemmille tarjoiltiin aamupalaa. Saksassa lääkäri osallistuu aina ponnistusvaiheeseen. Näin ei kuitenkaan käynyt kohdallani, sillä viereisessä synnytyssalissa ponnistettiin samaan aikaan ja siellä oli jonkinlainen tilanne päällä. Käsittämättömän huonoa tuuria, sillä meitä ei ollut siellä kuin kaksi synnyttämässä. :) Kätilöni oli kuitenkin loistava ja pärjäsi oikein hyvin. Lääkäri saapui siis vasta tikkaamaan minua. Potran tyttömme koosta huolimatta selvisin parilla pienellä nirhaumalla ja neljällä tikillä. Vauvan punnitsemisen jälkeen nousin tuettuna jaloilleni ja pääsin epiduraalista huolimatta vessaan asti. Rakko ei kuitenkaan tyhjentynyt, joten katetrointi oli edessä.

Olisin halunut kotiutua sairaalasta jo seuraavana päivänä. Se kun on täälläpäin varsin yleistä.  Lopputarkastuksessa kuitenkin havaittiin, ettei virtsarakkoni tyhjentynyt vieläkään kunnolla. Olimme lopulta laitoksella neljä yötä ennen kuin pääsimme vihdoin kotiin. Maitokin nousi vasta kotona. Heti kotiin tultuamme kätilöni, joka osallistui myös raskauden seurantaan muttei synnytykseen, vieraili luonamme. Hän kävi aluksi meillä joka päivä, sitten joka toinen ja lopulta pari kertaa viikossa. Parin kuukauden jälkeen kotikäynnit tulivat päätökseen ja nyt käymme vain lastenlääkärillä tarkastuksissa parin kuukauden välein.

Synnytyksestä jäi kaikenkaikkiaan hyvä maku suuhun ja olin heti valmis tekemään sen uudestaankin. Ensi kerralla tosin mieluusti hieman nopeammalla tempolla, jos saa toivoa.

Aloitin blogin kirjoittamisen purkaakseni ajatuksia lapsen tekemisestä ja turhautumistani siihen, kun lasta ei heti kuulunutkaan. Tarkoituksena oli kirjoittaa koko ajan ensisijaisesti itselle. Jos joku tänne aiemmin löytänyt eksyy vielä lukemaan tätä viimeistä tekstiä, kiitän mielenkiinnosta. Oli ihanaa löytää myös vertaistukea! Tästä (tai itseasiassa jos syntymästä lähtien) bloggaamme salasanalla suojatussa blogissa, joka on suunnattu vain Suomen sukulaisille ja ystäville.

Kun aloitin tuskailin vauvakuumeessa. Nyt vieressäni "juttelee" täydellinen neitokainen, joka osaa mm. kääntyä, on jo maistellut soseita ja kikattelee tämän tästä. Täydellinen ihme! Muiden tytärten tavoin hänkin on varastanut äitinsä sydämen. En osanut kuvitellakaan kuinka paljon omaa lastaan voikaan rakastaa. 

Kiitos rakas pörröpäinen tyttäreni, että saavuit tänne meidän iloksemme. Mieleni ei ole enää kaihoisa, nyt se nauraa.

Hän on täällä

Tyttäremme syntyi 2.11. (40+5) klo 8.55. Mikään vaatimaton neiti hän ei ole. Meidän pikku emäntä painoi syntyessään 4300g ja pituutta on 55cm.

Kotiinpaluu venyi toivottua pidemmäksi, mutta nyt olemme vihdoin kotona. Kirjoittelen lisää synnytyksestä, kunhan saamme arjen rullaamaan

Käynnistys?

Käytiin eilen synnärillä yliaikaiskontrollissa. Siellä oli jollain mitä ilmeisemmin (toivottavasti!) ponnistusvaihe meneillään. Kun toinen kiljuu viereisessä huoneessa niin kuin henkeä vietäisiin, niin on kaiketi luonnollista, että verenpaineen lukemiksi tulee 130/180 :). Kätilökään ei viitsinyt mittauttaa sitä toiseen kertaan, kun korkeiden lukemien syyt olivat niin selvät. Kysyi vaan, että onko ollut päänsärkyä ja asia oli sillä selvä. Sydänkäyrät olivat nätit ja piirtyihän niille käyrille taas supistuksiakin. Ultrassa lääkäri havaitsi lapsiveden määrän hieman alhaiseksi (AFI 6) ja totesi, että jos ei viikon sisällä käynnisty, niin sitten käynnistetään. Määrä on normaalin alarajoilla. Ei siis syytä huoleen, mutta näillä luvuilla ei kuitenkaan kuulemma kannata odottaa kahta viikkoa luonnollista käynnistymistä.

Huomenna olisi vuorossa tarkastus oman gynen kanssa. Katsotaan mitä hän asiaan sanoo. Kunpa kaveri tajuaisi tulla itse ulos. Olisin synnytyksen alun niin paljon mieluummin kotona kuin sairaalassa kärvistelemässä. Huomasinpa nimittäin taas eilen, että vaikka valitsemamme sairaalan synnäri on viihtyisän oloinen enkä varsinaisesti kärsi mistään sairaalapelosta, niin eivät ne kovin mukavia paikkoja ole. Nämä tunteet johtuvat kaiketi siitä, että olen ollut sairaalassa tähän mennessä kokonaiset kaksi kertaa, eikä kummastakaan ole jäänyt minkäänlaista mielikuvaa. Ensimmäisen kerran siis syntyessäni ja toisen kerran 1-vuotiaana kuumekrampin takia. Sairaalat ovat siis hieman tuntemattomia ja jännittäviä paikkoja.

Pieniä vastoinkäymisiä synnytyksen alla

Perjantaina kävin lääkärissä. Käyrille ei piirtynyt yhden yhtä vaivaista supistusta. Kohdunkaula lyhentynyt, mutta paikat eivät ole avautuneet. Sen sijaan todettiin taas hiiva. Nice! Tämä on juuri se aika, kun niitä on hyvä alkaa sairastamaan. Lääkäri halusi minun ottavan siihen jotain kovin tiukkoja jodipuikkoja, jotta homma saataisiin varmasti hoidettua synnytyksen alta pois. Minä googletin. Ne olivat raskausaikana kiellettyjä. Nyt mennään kätilön suosittelemilla maitohappokapseleilla. Toivon kovasti että ne tehoaisivat ja pian.

Viime yö on tullut nukuttua todella huonosti. Vatsa on hieman sekaisin. Tämä voisi viitata lähestyvään synnytykseen, mutten millään jaksa uskoa. Eiköhän tässä mennä heittämällä yliaikaiseksi ja käynnistykseen. Tänään pitäisi könytä itsensä sairaalalle asti yliaikaiskontrolliin. 

Hieman väsynyttä tekstiä. Se kuvastaa tämän hetken mielialoja aika lailla. Olen niin tympiintynyt tähän odottamiseen. Olen epätoivoisesti yrittänyt keksiä itselleni muuta mietittävää, mutta ajatukset palaavat koko ajan siihen miksei se jo tule. Ihanaa muuten tämä talviaikaan siirtyminen. Tosi näppärää herätä sunnuntaina klo 5.

The Day 40+0

Kaveri ei näy saapuvan tänäänkään, mutta ihan tyhjin käsin ei sentään tarvitse olla. Tässä kun on ollut tätä aikaa tapettavana, niin olen ehtinyt tehdä ihan kiitettävissä määrin nettiostoksia, itselleni ja vauvalle. Maanantaina luovutin kaupoissa kiertelyn kanssa ja tilasin itselleni Marc O'Polon kylpytakin ja sisätossut netistä. Tuli aika hintavaksi, mutta ovat ainakin hyvät. Kylpytakkia olen kaipaillut jo jonkin aikaa ja kun se mainittiin sisätossujen kanssa niin kätilöltä kuin synnytysvalmennuksesta saamissani sairaalalaukkulistoissa, niin nyt se tuli vihdoin hankittua. Ilmeisesti kyseisiä vaatekappaleita ei jaella täkäläisissä sairaaloissa, kun omat pitää ottaa mukaan. Voin vaikka lyödä vetoa, että lapsiveteni lävähtävät noiden tossujen päälle ja ne ovat sitten käyttökelvottomat sen jälkeen :)

Tänään tuli myös ilmoitus, että jokin aika sitten tilaamani norsumobile on myös postitettu tänään. Sitten saa kaverikin vähän väriä nurkkaansa.

Perimästä

On paljon piirteitä, joiden haluaisin perityvän eniten maailmassa rakastamaltani ihmiseltä kaverille, kuten isot ruskeat silmät, taipuisat hiukset ja rauhallinen luonne. Yksi pieni asia voisi kuitenkin tulla minultakin: Saapuisitko täsmällisesti laskettuna aikana etkä isäsi tavoin kaksi viikkoa myöhässä ja perätilassa? Please. 

Olen taas alkanut tuntea supistuksia ja vauvakin on enemmän liikekannalla. Tällä hetkellä tuntuu taas onneksi siltä, että kyllä tämän on joskus tultava päätökseen.

Hiljaista

Viimeiset pari päivää ovat olleet todella hiljaisia. Joko olen jo niin tottunut kivuttomiin supistuksiin, etten enää huomaa niitä, tai sitten nekin ryökäleet ovat loppuneet. No perjantaina päästään taas käyrille, niin silloinhan sen viimeistään näkee.

Vauvakin on ollut kovin rauhallinen. Olen nyt ensimmäistä kertaa joutunut tekemään päiväaikaan ihan liikelaskentaa. Tähän saakka kaveri on ollut niin liikkuvaista sorttia, ettei asia ole tullut edes mieleenikään. Onneksi iltasella kuitenkin aina rymytään ja ilmoitetaan, että kaikki ok.

Positiivista tässä on ollut se, että olen taas saanut nukuttua pari yötä aika hyvin. Päivisin olon tekee tukalaksi todella turvonneet jalat ja ilmeisesti potkuista tai vain ahtaudesta ärsyyntynyt vatsalaukku, joka särkee tuossa vasemman rinnan alla. Jälkimmäinen on aika ikävä kipu. Turvonneet jalat puolestaan rajoittavat lähinnä kotoa lähtemistä. Sopivia kenkiä ei enää oikein meinaa löytyä tästä taloudesta. Seuraavaksi on kaiketi siirryttävä mieheni kenkiin. Siinä onkin aikamoinen harppaus: entisistä 36:n koivista 42:n tennareihin!